vika ilta infoquestissa

Tänään oli aika mukava fiilis. Lähtiessä oli harmaata ja ankeaa, ja Neurosiksen Pain of Mind potki melko lujaa pitkästä aikaa. Vaikka ei siltä tänä päivänä tunnu, kun kaikkialla on lähinnä emoilua ja muuta itkemistä, niin kyllä Britanniassa silti jotain punkkia on vielä jossain kiven kolossa. Oli kuin olisin katsonut katuja ja taloja aivan eri silmillä. Se on juuri taas musiikin taikuutta, oikeanlaisella kontrastilla tietyt asiat muuttuvat entistä selkeämmiksi. Se on ehkä juuri siinä, kun kaikkialla on niin rauhallista, sovinnaista, ylä- tai matalimmillaankin keskiluokkaista, että kun joku sitten repäisee ja nukkuu kaikki yönsä kadulla, se alkaa näyttää todella hardcorelta hommalta. Kun sitten pääsin toimistolle asti, aurinko paistoi ja Black soi korvissa, olo oli keväinen ja siksi tuntui päässä niin vinksahtaneelta, ettei voinut kuin hymyillä taas tyhmästi itsekseen. Toimistolla hommaa riitti noin puoleksitoista minuutiksi, odottelin siinä sitten että Caroline sai duuninsa tehtyä ja heitti meikän InfoQuestiin. Alkaa olla viimeisiä iltoja töissä ja pitää alkaa sanoa ihmisille jäähyväisiä, mikä tuntuu vähän oudolta. Se on aina yhtä outoa, oli sitten tällä lailla töissä vieraitten ihmisten kanssa, tai soittamassa ulkomaalaisten kanssa Suomessa, aina tuntuu siltä että en välttämättä näe näitä ihmisiä enää koskaan. Silti on toisaalta päässä myös melko vahva ajatus siitä, että kyllä Karma heittää kaikki nämä ihmiset takaisin meikän elämään vielä jossain vaiheessa.

Jos näistä jotain jää kaipaamaan, niin ehkä eniten InfoQuestin Neiliä, se on ihan huippujätkä, entinen alkoholisti ja nyrkkeilijä joka on tuolla tekemässä nyt tärkeää työtä noiden vähän helpommin houkutusten vietävissä olevien nuorten kanssa. Sen kanssa juteltiin paljonkin juuri nuorisotyöstä ja tuollaisten tilanteiden hoitamisesta, ja siitä miten tärkeä rooli nimenomaan sillä on tuolla. Ilta muuten oli rauhallisempi, kun pari viime kerralla riehunutta sai porttikieltoa hetkeksi. Oli mukava olla sielläkin. Huomenna viimeinen kahdeksan tuntia Basementissa, joka sitten on taas tuon lämpimän ja eloisan paikan vastakohta, kylmä ja hiljainen. Mutta onpa sielläkin ihan mukava olla, kun työkaverit aukoo päätä toisilleen sillä käsittämättömällä laaksomurteellaan, ja meikä vaan naureskelee vieressä. Toinen niistä vaan on ollut pari viikkoa opiskelemassa, niin on ollut todella pitkiä päiviä. Toivottavasti se huomenna olisi, vaikka saattaa kyllä olla ettei ole, kun ei tuollakaan tänään ollut.

Takaisin tullessa kuuntelin, kuinka kymriä ja englantia sekaisin molottava äijäporukka naureskeli joillekin uusi-seelantilaisille kavereilleen, ja tutustuin taas yhteen hoboon bussia odotellessani. Toinen kaveri opasti mut kerran levykauppaankin myöhemmin kohdatessa. Tämän puheesta oli vähän vaikea saada selvää, kun siltä puuttui parit etuhampaat, mutta mukava kaveri se oli. Kertoi käyneensä Turkissa, jossa oli tutustunut kaveriin joka asui luolassa. En voi kuvitella kauhean montaa siistimpää asiaa, kuin luolassa asuminen! Ajattelin, että kun työt loppuu ja on aikaa, ostan näille kodittomille sapuskaa. Meikäläinen se vaan kiertelee ympäri Suomea tarjoamassa ihmisille jäätelöä ja nyt ympäri Cardiffia syöttämässä kodittomia. Näiden kanssa on huomattavan paljon mukavampi jutella kuin suomalaisten, kun eivät ole kännissä koko ajan, ovat kohteliaita ja tavallisesti suhtautuvat erilaisuuteen vähän paremmin, kuin suomalaiset "kollegansa."

Nyt istahdin perseelleni sohvalle ja sain heti teetä ja pizzaa nenän eteen, kyllä alkoi Suomeen palaaminen ahdistaa heti enempi. Toisaalta se ahdistaa näytönkin takia. Turhauttaa, kun täällä ollessa olisin niin hyvin saanut peer mentorship -hommilla voinut saada niin hyvin ne hoidettua, sen verran paljon tuli niitä tehtyä, ja nyt kun menee kotiin niin pitäisi melkein saman tien alkaa jotain vääntää. Tässä mulla on sellainen optioparalyysi, että vähän oikeastaan hajottaa. Saa nyt sitten nähdä, mitä siitä tulee, kun takaisin menee..

Päivät käy vähiin.

Minulle on matkani aikana selvinnyt, miksi britit juovat niin älyttömän paljon teetä. Täällä on koko ajan sisällä niin järjettömän kylmä, kun kaasulämmitteiset kivitalot eivät oikein lämpiä, ja tee pitää lämpimänä, eikä laita mahaa sekaisin samalla tavalla, kuin vaikkapa kahvi tekee. Siksi on pakko olla koko ajan teekuppi kädessä, se estää hypotermian, ilman että tarvitsee alkaa kerrospukeutumaan kotonaan. Yleensä tee vaan meinaa mennä kylmäksi, kun välissä dusailee jotain muuta, muka tärkeämpää, ja sitten se pitää pakottaa kylmänä kurkusta alas, jolloin pinnalle jämähtänyt maito maistuu pikkuisen ällöttävälle, mutta kun vaan raivottaa sen kurkustaan alas, niin kaikki on hyvin. Olen tosin oppinut teessä olevan partarajan, jos juo riittävän pitkälle, se on pitkin partaa, joten aina pitää osata lopettaa ennen partarajaa.

Työpäivät käyvät vähiin, enää kolme ja sitten on viikon syysloma, lento takaisin on perjantaina 30. päivä, pitää töissä tulostella check-in lappuja ja muuta sitä varten tarvittavaa roskaa. Ensi viikolla voikin sitten kikkailla vapaasti, mutta en usko että täältä liian kauas eksyy, kun junalippu Cardiffista Lontooseen maksaa päälle 150 euroa, eikä sinne kyllä toisaalta ole mitään hinkuakaan, ajattelin pyöriä Cardiffissa ja ehkä käydä Bristolissa, jos sattuu päivä jolloin sää on todella hyvä. Jenin äiti lupasi heittää minut viidenkymmenen punnan bensarahoja vastaan suoraan Stanstedin lentokentälle asti lentopäivänä, mikä on todella hyvä juttu.

Huomenna on edessä vielä töitä Infoquestissa, jossa viimeksi laitettiin nuoria pihalle, kun tulivat pilvessä ja osa vissiin vähän vauhdeissakin sinne riehumaan ja häiritsemään kaikkia muita. Saa nähdä mitä jännää huomenna on tiedossa. Torstait Basementissa ovat järjettömän hitaita, tuntuu ettei siellä tapahdu oikein mitään, yksittäisiä kondomeja hakevia nuoria lukuunottamatta. Mutta se on osa työtä, siellähän päivystetään, kyllähän niitä nuoria illasta yleensä tulee edes vähän enempi, kuin mitä niitä päivällä on, neljä ensimmäistä tuntia vain tuppaa olemaan lähinnä sähköpostin päivittämistä.

Väsymystä ilmasta, lauseiden jäsentelyssä ei ole mitään tolkkua.

Tänään oli jotenkin outoa olla töissä, kun oli nuorisofoorumin edustajien vaali-ilta, ja tuntui, että paikalle on tuotu kaikki ne nuoret, joiden kanssa olen kerennyt tehdä töitä tässä viime viikkojen aikana. Se oli ihan mielenkiintoinen tapahtuma, on oikeasti siistiä nähdä, miten innoissaan nuo nuoret on vaikuttamassa omiin asioihinsa, ja miten innokkaasti ja tosissaan aikuiset ottaa sitä kaikkea vastaan, siis ihan kaupunginjohtajasta lähtien. Jos missään päin Suomea olisi tuollaisia tapahtumia, se olisi varmasti omaa aikaansa ja paikkaansa edellä nuorisotyössä, eikä tuo nyt kauhean iso vaiva ole. Sen kun kutsuu kaikki kunnan vaikutusalueella olevat nuoret yhteen paikkaan ja kysyy, että mikä tässä oikeasti mättää, ja sitten ottaa kunnanjohtajan siihen viereen kuuntelemaan, että mikäs siinä kunnassa tulevien veronmaksajien mielestä oikeasti mättää, aika monessa tapauksessa ne on kuitenkin yleiseen siisteyteen, turvallisuuteen ja vaikka puistojen huoltamiseen liittyviä asioita, mitkä koskee tasapuolisesti kaikkia, eikä vaan että "mun mielestä koulussa pitäs joka päivä syyvä pitsaa."

Oli myös jotenkin hämmentävää huomata, miten ison vaikutuksen on joihinkin ihmisiin tehnyt, vaikka olisi nähnyt ne ainoastaan kerran aiemmin, voi olla että itse juuri ja juuri muistat kasvot, mutta kaikki tulevat juttelemaan ja vähitellen muistat taas, että mistä kukakin oli tuttu. Mielestäni on myös todella hienoa nähdä, miten nuoret täällä suhtautuvat erilaisuuteen ja vaikkapa kehitysvammaisuuteen, he ovat mukana toiminnassa täysin yhdenvertaisina, minkäänlaista kiusaamista tai naureskelua ei sen takia ilmene ja heidät otetaan mukaan siinä missä muutkin. Toisaalta myös se "vammaisuuden" käsite, joka minulla on ollut päässäni, on saanut venyä ja paukkua oikein urakalla. Ehkä oli hyväkin, että tulin tänne saarelle näkemään tämän työn puolen, missä raja näiden ihmisten välillä ei ole läheskään niin rankka, kuin mitä se Suomessa tuntuu vähän jokaisen päässä olevan rasittavuuteen asti. Toisaalta ala-asteella myös autoin yhtä ikäistäni poikaa liikuntatunnilla sitomaan kengännauhoja ja tekemään muuta tuollaista, mikä ei hänen motorisilla taidoillaan oikein sujunut, yläasteellakaan en oikein sulattanut sitä, kun luokan tulevat entiset uusnatsit jaksoivat sille naureskella. Vaikka todellisuudessahan se nimenomaan on arjalainen unelma, puhdas rotu, jossa veri ei sekoitu muihin. Että kaipa se näköalattomuus niellään jo ideologian mukana, jos ei sitä lopputulosta voida nähdä niin pitkälle.

Työ on melko mukavaa kyllä, voisin kuvitella tekeväni tätä työtä oikeastaan missä päin palloa tahansa, niin kauan kuin saisin täydellisen vapautuksen toimistossa istumisesta, vaikkapa byrokratia-allergiana tai yliherkkyytenä paskapäille, ja saisin tehdä vain nuorisotyötä, ja tietysti siihen olennaisesti liittyvän suunnittelun ja reflektoinnin. Näihin ei useinkaan ole mennyt tuntia enempää ennen ja jälkeen toiminnan, heijasteluun ehkä, jos huomaan omassa toiminnassani kehitettävää ja puutetta. Ja tässä vaiheessa sitä toki on paljonkin. Mutta kun työtä tekee jonkun työparin kanssa, hommia on helppo jakaa ja tehdä työtä rennolla otteella, mistä varmasti nuoretkin saavat paljon enemmän irti. Ongelmana on lähinnä ollut se, että kun innostutaan puhumaan jostain enemmän, tulee kiire loppupään asioiden kanssa, mutta silti olen koittanut varata jonkinlaisen minimiajan kaiken käsittelylle, ja mielestäni olen monessa kohtaa onnistunut hyvin. Huomenna ei tarvitse herätä töihin. Voin nukkua "pitkään", mikä minun tapauksessani tarkoittaa aika tarkasti kahdeksaa tuntia. Eilen nukahdin 14 tuntisen työpäivän jälkeen heti, ja nukuin 10 tuntia. Ihan kätevä tapa viettää vuorokausi.

Ulkoilupäivä

Tänään oli ihan siisti päivä. Käytiin ongelmanuorista koostuvan pienryhmän kanssa pienellä kävelyllä metsässä, sitten ajeltiin vuoren huipulle katselemaan maisemia ja harhailemaan vähän lisää. Se oli siistiä paitsi ryhmädynamiikan, myös ihan oman nupin kannalta. Maisemat olivat taas sitä luokkaa, että otin suttuisia kuvia ihan vain ärsyttääkseni kotijoukkoja sillä, miten vähän tuollaiset suttuiset kuvat yhtään ketään lämmittää. On aivan eri asia seistä vuoren huipulla ja pällistellä alas laaksoon ja toisella puolella merelle ja kolmannella kaupunkiin ja neljännellä seuraavalle huipulle. Vanha zeniläinen viisaus sanoo: kun pääset vuoren huipulle, jatka kiipeämistä. Se on hyvä neuvo ihan jo siksi, että se mitä luulet aina huipuksi, onkin jotain tasaisempaa kohtaa tiellä ylemmäs, ja huippukin on lopulta sen verran laakea, ettei se oikein tunnu saavutukselta.

 Tuuli ja satoi, mutta olin niin innoissani, ettei juuri haitannut. Ryhmän pojat koittivat välistä kiukutella, mutta siinä tulikin ryhmädynamiikka taas esiin: Vanhin poika oli gangstanuori, toinen oli vähän nuorempi, he olivat pitkään olleet kahdestaan tämä ryhmä, nyt siihen tuli ensimmäistä kertaa mukaan kolmas, jonka nämä kyllä tunsivat entuudestaan, vissiin koulusta. Uusimmalla oli tietysti tarve todistella ja koittaa päästä jengiin hölmöilemällä, toinenkin oli taipuvainen hölmöilyyn, mutta totteli vanhinta. Elikkäs, kun luot jonkinlaisen kontaktin vanhimpaan, saat vedettyä muut mukanasi, koska se uusinkin jäsen kyllä tulee perässä, kun jää ilman yleisöä. Sekoilu ei auta jos ei kukaan ole näkemässä sitä. Aamusta ne vielä katselivat mua vähän oudosti ja hölmösti, ja olin ohjaajallekin ihan uusi naama, eli taas töissä täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Loppupäivästä ne jo tarjosivat rystysiä kun piti autosta junaan poistua, tunsin siis onnistuneeni työssäni melko hyvin, vaikka päivän sisältö ei paperilla ollutkaan mitään muuta, kuin kävelyä. Se onkin mielestäni ehkä kaikkein paras ulkoilun muoto, koska se antaa tilaa keskustelulle ja ihan erilaiselle terapialle tuollaistenkin hyperaktiivisten nuorten tapauksessa.

juttuja

Tänään oli duunissa vain toimistotyötä. Taas tuli myös muistutus siitä, miksi vihaan työtä, jossa ollaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Se on yhtä selkäänpuukotusta ja juoruilua, aivan sama missä olet ja mitä teet, tilanne on aina aivan sama. Heti kun ovi menee kiinni, kuiskuttelu alkaa ja seurasta poistunut on paskapää. Ei pienintäkään epäilystä, etteikö minustakin olisi joitain sanoja sanottu lähitessäni. Toki se on niiden ihmisten tapa purkaa omaa olemassaoloaan, mutta silti, kenenkään ei mielestäni koskaan pitäisi tehdä työtä, joka tekee niistä käärmeitä ja korppikotkia. Se ei palvele yhtään ketään. Siksi olen sanonut (ja tulen sanomaan) niin monille työpaikoille ei. Vaikka koko muu maailma tahtoisi repiä silmiä toistensa päästä, minun ei tarvitse sitä kestää. Ei tuo nyt kai niin järjettömän pahaa ole, mutta pistipä taas vaan miettimään. Sen takia en pidä koskaan mistään toimistopäivistäkään, koska en tahdo kuulla niitä asioita ja olla välikädessä sen tiedon kanssa, jota minulle tulee vain siksi että menen töihin kuten on käsketty.

Toinen asia mikä on ihmetyttänyt, on ihmisten valitus siitä, että matkustaminen on kallista. Eikä ole. Suomesta pois pääseminen on kallista. Turismi ja tyhmyys on kallista. Vaikka mulle on työnnetty tämän harjoittelun myötä KELAsta enemmän rahaa, kuin mitä saan Suomessa opiskellessa, niin silti kaikki on melko pitkälle kiinni omista valinnoista ja sattumista. Sattumaa ei koskaan pidä aliarvioida. Sattuman oikusta asun nyt perheessä, joka tuntuu jo kuukauden jälkeen lähes omalta, ja aion varmasti tulla tänne vielä monta kertaa (mikäli ovi vielä tämän kuukauden jälkeen on auki). Olisin silti voinut luovuttaa ja asua nyt hostellissa, josta maksaisin järjettömiä hintoja, maksaa ruoasta ja hengittämisestä ja kaikesta mahdollisesta ihan liikaa. Tällä tavalla olen voinut vähän auttaa veljeänikin vuokran kanssa, elää hyvin ja oikein törsätä rahaa kirjoihin ja levyihin, eikä sitä silti ole liian vähän. Kaikki pelottelivat, että täällä olisi myös kallista. Ehkä paperilla, mutta kun tänne tulee, lähes kaikki mitä voit syödä on jonkunsortin Meal Dealin piirissä, koska kaikki on pientä ja yksittäispakattua kiireisten työläisten tarpeisiin. Ruoka töihin ei välttämättä maksa kolmea puntaa, joka on 75 senttiä enemmän euroissa, Suomessa en muista kovin montaa lounastaukoa syöneeni alle 7 eurolla.

Kotiinpaluukin on jo lähempänä, kuin saapuminen, mikä vähän ahdistaa. Huomenna pitää herätä jossain viiden jälkeen, koska junat ja bussit eivät kulje oikeisiin suuntiin kuin kerran tunnissa reissun loppupäässä, toivottavasti sentään pääsen himaan jo ihmisten aikaan. Eli ennen kuutta.

Aina oppii jotain uutta.

Luulin, että seinäkiipeily olisi jollain tavalla rankkaa, mutta kyllä tuo koululuokallinen kehitysvammaisia puristi mehut ihan eri tavalla. Päivä oli silti melko mukava, mutta kyllä se tuntui todella raskaaltakin. Tunsin oloni joissakin kohdin melko näkymättömäksi, ja huomasin heti eron siinä, miten minä osasin olla toiminnassa mukana, verrattuna oikeisiin työntekijöihin, jotka ovat olleet tämän ryhmän kanssa tekemisissä vuosia. Minä näin suurimman osan tänään ensimmäistä kertaa, enkä varsinaisesti odottanutkaan olevani tällä täysin uudella alalla heti paras. Silti ärsytti huomata, etten ollut. Vaikeaa oli lähinnä jaksaa pysyä sen yhden ihmisen tukena, kun tuntui että joku muu olisi ollut siihen hommaan huomattavan paljon parempi. Olen luonteeltani kuitenkin ongelman ratkaisija, ja pyrin aina toimimaan niin, että lopputulos olisi kaikkien kannalta paras mahdollinen, vaikka se tarkoittaisi sitä, että olen itse osassa, josta en niin välitä, tai poissa kokonaan. Siltikin annan itselleni lisäpisteitä siitä, että en luovuttanut, vaan taistelin koko päivän loppuun asti, ja tein mitä minun oli käsketty tehdä. Taputus olalle.

Rankan päivän jälkeen palkitsin itseni piipahduksella levykauppaan, Spillers on omien leuhkimisiensa mukaan maailman vanhin levykauppa. Ensimmäisellä käynnillä en löytänyt sieltä yhtään mitään, kaikki vaikutti sekavalta ja epäkäytännölliseltä, mutta nyt sinne mennessä tuntui heti löytyvän oikeat levyt lapaseen. Neurosiksen jumauttava Honor Found In Decay, Graveyardin bluesrock-levy Lights Out ja Pig Destroyerin uusin grindcorerimpuilu Book Burner, sopivan sekalainen joukko kuvaamaan fiiliksiä ja avittamaan pitkiä junamatkoja päivästä toiseen.

Kotiin tullessa (kodilta tämä jo tuntuu) tupsahdin keskelle Jamien Halloween-juhlia, 6 teini-ikäistä tyttöä ja paljon kaikkea hämähäkin verkon näköistä ympäriinsä. Iskivät minullekin päähän jonkun velhon hatun, joka pysyi päässä laadustaan huolimatta yllättävän hyvin. Ei pudonnut vaikka kuinka pyristelin. Dan löytyi piilottelemasta yläkerran pimeimmästä nurkasta, katsomasta League of Gentlemania, Jen teki piirakoita ja kakkuja ja kaikkea muuta keittiössä jatkuvalla syötöllä. Ja oli muuten hyviä, en ole tainnut koskaan ennen edes syödä kurpitsapiirakkaa, tai sitten olen pakoillut sitä jonkun lapsuuden trauman takia, mutta sehän on ihan älyttömän hyvää!

Jaksoin iskeä kännykän kiinni, joten voisin laittaa jotain kuviakin pitkästä aikaa.

Jos hämähäkki on niin helvetin iso, että sillä on oma varjo, älä koita lyödä sitä nyrkillä.

Ette voi koskaan nähdä tai ymmärtää, miten hieno aamu tuo oikeasti oli. Ette koskaan.

Blackwood, Walesin Heinola.

Graffitihommatkin on joo vähän eri tasolla, kuin Suomessa.

Kiipeilypäivä

Tämän päivän hommat ei välttämättä paperilla kuulostaneet kauhean rankalta. Tai sitten kuulostavat. Heräsin 5.40, lähdin bussilla, joka lähti 6.14 kohti junaa joka lähti kello 6.46 kohti bussia, joka lähti 7.20 ja oli perillä määränpäässä 7.40. Päivä itsessään alkoi vasta 8.15, mutta tuo yksi bussi Ystrad Mynachin ja Blackwoodin välissä kulkee vain tunnin välein, joten voin olla joko kolme varttia ajoissa tai puoli tuntia myöhässä. Menin Pointfallarahrhahrhahramikälien keskukselle ajoissa, eikä minulla ollut oikeastaan pienintäkään hajua siitä, mitä tulee tapahtumaan. Sitten selvisi, että ohjelmassa on seinäkiipeilyä ja laskeutumista, eli melko samoja hommia, mitä luonto- ja elämyshommissa duunailtiin. Ryhmä koostui minusta ja parista muusta saman ikäisestä tyypistä, yhdestä vähän nuoremmasta tytöstä ja kahdesta kahdeksanvuotiaasta pojasta. Haarukka oli siis melko iso, ja laittoi automaattisesti meikäläisen vähän sivuun, tarkkailemaan että miten ohjaaja oikein hoitaa tämän homman.

Ja täytyy sanoa, että tänään tunsin tämän työharjoittelun aikana ehkä isoimman ristiriidan ohjaajan ja ryhmän välillä. Samalla ymmärsin, miten hyvä opettaja meillä näissä hommissa oli, koska vaikka tuo osasi mielestäni puhua hyvin ja elävästi 8-vuotiaille, niin kaikesta piti tehdä kilpailu, ja jos jalat lipsuivat jossain vaiheessa väärän värisille pidikkeille niin alhaalta kuului "You're cheaaatiiiing!". Äänensävystä ja kaikesta tuli vähän sellainen olo, että annappa niiden nyt yrittää saada jotain mukaviakin elämyksiä tästä, 8-vuotiaat kuitenkin kiipeää 20 metristä seinää, jonka pidikkeet on mitoitettu suurimmaksi osaksi aikuisille. Itse koitin siinä sitten kannustella ja olla mukana. Itse opin myös varmistelemaan niitä toisten kiipeämisiä, mikä oli mukavaa.Toinen melko ilkeä hetki oli kun toinen nuoremmista pojista ei uskaltanut laskeutua, ja ohjaaja jäi jankkaamaan sitä niin kauan, että toinen väänsi jo itkua. mietin vaan, että meidän opettaja olisi hoitanut sen huomattavasti inhimmillisemmin ja luultavasti saanut sen laskeutumaankin. Mietin, että oliko sillä äijällä jokin provikkapalkkameininki, että se saa rahan vaan niistä, jotka suorittaa aktiviteetin, koska lopuksi se sitten laski itse sen pojan köyden varassa alas sieltä, mikä vaikutti minusta vähän hölmöltä.

Huomisesta eteenpäin olen sitten käsittääkseni tekemisissä Trinity Fieldsin oppilaiden kanssa, ohjelmassa vierailu paloasemalle, tietoturvakurssi ja "strangers-course", mitä se sitten tarkemmin pitääkään sisällään. Suomen kirjoittaminen on käynyt vaikeaksi, koska huomasin lauantaiaamuna aivoissani tapahtuneen tietynlaisen singulariteetin, jossa englanti muljahti pääkieleksi ja ymmärrän murteita täydellisesti. Siksi tässä täytyy jokaista sanaa miettiä erikseen ja pitää kieli keskellä suuta. Hidasta touhua.