Aina oppii jotain uutta.

Luulin, että seinäkiipeily olisi jollain tavalla rankkaa, mutta kyllä tuo koululuokallinen kehitysvammaisia puristi mehut ihan eri tavalla. Päivä oli silti melko mukava, mutta kyllä se tuntui todella raskaaltakin. Tunsin oloni joissakin kohdin melko näkymättömäksi, ja huomasin heti eron siinä, miten minä osasin olla toiminnassa mukana, verrattuna oikeisiin työntekijöihin, jotka ovat olleet tämän ryhmän kanssa tekemisissä vuosia. Minä näin suurimman osan tänään ensimmäistä kertaa, enkä varsinaisesti odottanutkaan olevani tällä täysin uudella alalla heti paras. Silti ärsytti huomata, etten ollut. Vaikeaa oli lähinnä jaksaa pysyä sen yhden ihmisen tukena, kun tuntui että joku muu olisi ollut siihen hommaan huomattavan paljon parempi. Olen luonteeltani kuitenkin ongelman ratkaisija, ja pyrin aina toimimaan niin, että lopputulos olisi kaikkien kannalta paras mahdollinen, vaikka se tarkoittaisi sitä, että olen itse osassa, josta en niin välitä, tai poissa kokonaan. Siltikin annan itselleni lisäpisteitä siitä, että en luovuttanut, vaan taistelin koko päivän loppuun asti, ja tein mitä minun oli käsketty tehdä. Taputus olalle.

Rankan päivän jälkeen palkitsin itseni piipahduksella levykauppaan, Spillers on omien leuhkimisiensa mukaan maailman vanhin levykauppa. Ensimmäisellä käynnillä en löytänyt sieltä yhtään mitään, kaikki vaikutti sekavalta ja epäkäytännölliseltä, mutta nyt sinne mennessä tuntui heti löytyvän oikeat levyt lapaseen. Neurosiksen jumauttava Honor Found In Decay, Graveyardin bluesrock-levy Lights Out ja Pig Destroyerin uusin grindcorerimpuilu Book Burner, sopivan sekalainen joukko kuvaamaan fiiliksiä ja avittamaan pitkiä junamatkoja päivästä toiseen.

Kotiin tullessa (kodilta tämä jo tuntuu) tupsahdin keskelle Jamien Halloween-juhlia, 6 teini-ikäistä tyttöä ja paljon kaikkea hämähäkin verkon näköistä ympäriinsä. Iskivät minullekin päähän jonkun velhon hatun, joka pysyi päässä laadustaan huolimatta yllättävän hyvin. Ei pudonnut vaikka kuinka pyristelin. Dan löytyi piilottelemasta yläkerran pimeimmästä nurkasta, katsomasta League of Gentlemania, Jen teki piirakoita ja kakkuja ja kaikkea muuta keittiössä jatkuvalla syötöllä. Ja oli muuten hyviä, en ole tainnut koskaan ennen edes syödä kurpitsapiirakkaa, tai sitten olen pakoillut sitä jonkun lapsuuden trauman takia, mutta sehän on ihan älyttömän hyvää!

Jaksoin iskeä kännykän kiinni, joten voisin laittaa jotain kuviakin pitkästä aikaa.

Jos hämähäkki on niin helvetin iso, että sillä on oma varjo, älä koita lyödä sitä nyrkillä.

Ette voi koskaan nähdä tai ymmärtää, miten hieno aamu tuo oikeasti oli. Ette koskaan.

Blackwood, Walesin Heinola.

Graffitihommatkin on joo vähän eri tasolla, kuin Suomessa.

Kiipeilypäivä

Tämän päivän hommat ei välttämättä paperilla kuulostaneet kauhean rankalta. Tai sitten kuulostavat. Heräsin 5.40, lähdin bussilla, joka lähti 6.14 kohti junaa joka lähti kello 6.46 kohti bussia, joka lähti 7.20 ja oli perillä määränpäässä 7.40. Päivä itsessään alkoi vasta 8.15, mutta tuo yksi bussi Ystrad Mynachin ja Blackwoodin välissä kulkee vain tunnin välein, joten voin olla joko kolme varttia ajoissa tai puoli tuntia myöhässä. Menin Pointfallarahrhahrhahramikälien keskukselle ajoissa, eikä minulla ollut oikeastaan pienintäkään hajua siitä, mitä tulee tapahtumaan. Sitten selvisi, että ohjelmassa on seinäkiipeilyä ja laskeutumista, eli melko samoja hommia, mitä luonto- ja elämyshommissa duunailtiin. Ryhmä koostui minusta ja parista muusta saman ikäisestä tyypistä, yhdestä vähän nuoremmasta tytöstä ja kahdesta kahdeksanvuotiaasta pojasta. Haarukka oli siis melko iso, ja laittoi automaattisesti meikäläisen vähän sivuun, tarkkailemaan että miten ohjaaja oikein hoitaa tämän homman.

Ja täytyy sanoa, että tänään tunsin tämän työharjoittelun aikana ehkä isoimman ristiriidan ohjaajan ja ryhmän välillä. Samalla ymmärsin, miten hyvä opettaja meillä näissä hommissa oli, koska vaikka tuo osasi mielestäni puhua hyvin ja elävästi 8-vuotiaille, niin kaikesta piti tehdä kilpailu, ja jos jalat lipsuivat jossain vaiheessa väärän värisille pidikkeille niin alhaalta kuului "You're cheaaatiiiing!". Äänensävystä ja kaikesta tuli vähän sellainen olo, että annappa niiden nyt yrittää saada jotain mukaviakin elämyksiä tästä, 8-vuotiaat kuitenkin kiipeää 20 metristä seinää, jonka pidikkeet on mitoitettu suurimmaksi osaksi aikuisille. Itse koitin siinä sitten kannustella ja olla mukana. Itse opin myös varmistelemaan niitä toisten kiipeämisiä, mikä oli mukavaa.Toinen melko ilkeä hetki oli kun toinen nuoremmista pojista ei uskaltanut laskeutua, ja ohjaaja jäi jankkaamaan sitä niin kauan, että toinen väänsi jo itkua. mietin vaan, että meidän opettaja olisi hoitanut sen huomattavasti inhimmillisemmin ja luultavasti saanut sen laskeutumaankin. Mietin, että oliko sillä äijällä jokin provikkapalkkameininki, että se saa rahan vaan niistä, jotka suorittaa aktiviteetin, koska lopuksi se sitten laski itse sen pojan köyden varassa alas sieltä, mikä vaikutti minusta vähän hölmöltä.

Huomisesta eteenpäin olen sitten käsittääkseni tekemisissä Trinity Fieldsin oppilaiden kanssa, ohjelmassa vierailu paloasemalle, tietoturvakurssi ja "strangers-course", mitä se sitten tarkemmin pitääkään sisällään. Suomen kirjoittaminen on käynyt vaikeaksi, koska huomasin lauantaiaamuna aivoissani tapahtuneen tietynlaisen singulariteetin, jossa englanti muljahti pääkieleksi ja ymmärrän murteita täydellisesti. Siksi tässä täytyy jokaista sanaa miettiä erikseen ja pitää kieli keskellä suuta. Hidasta touhua.

Duuni on ihan kivaa.

Noitten Peer Mentorship-kurssien vetäminen on kyllä todella mukavaa. Voisin hyvin kuvitella duunailevani pääasiassa tuotakin, kun ryhmät vaihtuu riittävän usein, voi edetä omaan tahtiin ja sen ryhmän mukaan, jonka kanssa hommia tehdään. Aikaisempi ryhmä oli ilmeisesti vanhempia college-opiskelijoita, nämä olivat nyt nuorempia, alta 18-vuotiaita. Jotenkin ainut sana, millä niitä osasi kuvailla luokkana oli "sweet", niiden jutuista tuli hyvälle tuulelle ja vaikka ne nälvi toisiaan, siinä ei ollut kiusaamisesta merkkiäkään. Mahtavia tyyppejä kaikki. Molemmat porukat olivat aktiivisesti mukana kaikessa ja saatiin hommat tehtyä jopa edellä aikataulusta. Maanantaina olen vielä jossain yhdessä paikassa vetämässä noita, mutta jos vaan on yhtään noin hyvä meininki, niin pyydän josko saisin tehdä tiistainkin tuota. Tiistaiksi mulle on merkitty "outdoor activity", jonka sisällöstä mulla ei ole mitään käryä, tarvitsee kuulema vaihtovaatteet ja pyyhkeen. Jälkimmäistähän en tietysti edes tajunnut parin kuukauden reissulle pakata mukaan, mutta onneksi täältä saan lainata vähän mitä sattuu. Tuntuu melkein enemmän kodilta, kuin Lahden luukku.

Tuli tekstiviestiä myös tukiaikuistoiminnasta, johon ilmoittauduin ennen lähtöä koulussa, kysyivät että pääsenkö tapaamisiin, joissa siis käydään läpi juttuja, laitoin takaisin viestiä, että olen nyt tässä opettanut parille ryhmälle näitä samoja hommia, ja olen halukas olemaan toiminnassa mukana, mutta en pääse koulutuksiin. Onneksi ne sai hyvitettyä tällä hommalla juuri sopivasti. Tällä viikolla työ on taas ollut mielenkiintoista ja mielekästä, mutta huomenna on sitten se viikon hitain päivä, Basementissa. Viimeisen bussin, joka menee Blackwoodista vajaan kymmenen kilometrin matkan Ystrad Mynachin juna-asemalle, takia joudun lähtemään 20 minuuttia ennen kuin paikka menee kiinni, ja viimeksi nuoret tulivat oikeastaan 20 minuuttia ennen sitä, siihen asti sai lähinnä pyöritellä kello 12 asti peukaloitaan. Ei se kuulema onneksi ihan aina niin hiljaista ole, mutta voi yhtä hyvin ollakin. Eli varaudutaan pahimpaan. On se ainakin ihan hyvässä kontrastissa tuohon InfoQuestin meininkiin. Se on ihan hyvä paikka, mutta ne tarvitsisivat selkeästi kaksi tilaa: toisen jossa muut nuoret voivat huudattaa dubsteppiään täysillä, ja toisen jossa ne turhan aggressiiviset nuoret miehet saisivat purkaa ylimääräistä energiaansa johonkin. Nyt siellä on yksi vähän pienen kirjaston oloinen tila, joka ei sovellu kumpaankaan hommaan, mutta jossa tehdään kumpaakin.

Pari kuvaa ja juttuja..

Työaika on tänään vähän liukuva, kun Infoquest, joka siis on nettikahvila, aukeaa kahdeltatoista, mutta nuoria ei taas tule välttämättä ennen iltapäivää. Ainoa rajoittava homma on se, että viimeinen bussi junalle lähtee asemalta 19.40, joten pitää lähteä ennen sitä, mutta kuuden tunnin päiviä tässä kai olisi tarkoitus muutenkin tehdä, ja ne ovat aika pitkälle olleet 7-8 tuntisia, niin ei tässä nyt sillä tavalla hätää ole. Eikä minulle ole niin kellon tarkkaa, jos on pitempiä päiviä niin tehdään pitempiä päiviä, jos hommat loppuu joskus aiemmin niin sitten lähdetään aiemmin. Toki pitää tarkkailla, että tunnit koulun puolesta tulevat täyteen, mutta en usko sen olevan ongelma näillä tunneilla.

Nyt jo mietin sitä, että kun tulen takaisin täältä ja joudun tekemään jonkun esityksen, niin minulla ei taida olla yhtään kuvaa, jossa olisi ihmisiä, enkä usko että niitä kauheasti tulee, koska ihmisten kuvailu ei meikästä ole yhtään niin kiinnostavaa, kuin sellaisten vähän tripauttavien visioiden, jotka yhtäkkiä vain iskevät, että tämä on nyt sellainen homma, mistä pitää ottaa kuva. Ihmiset ei yleensäkään ole niin kiinnostavia, elleivät ne jotenkin mystisesti ole onnistuneet kasvattamaan kiinnostusprosenttiaan vaikka pitämällä jotain todella hassua hattua.

Mystinen masto, josta lähti langat joka taloon. Tässä kehitysmaassa en ihmettelisi, vaikka olisivat puhelinlankoja.

Vaikkei nämä hirveän isoja ole, niin pieneksi täällä itsensä tuntee monessa kohtaa.

Sävyt oli ihan oikeasti tasan nuo, mitään ei tarvinnut kuvalle tehdä.

12. päiväni vankeudessa

Sain taas oman koneeni vaikeasti internetiin. Naiset lahti sukuloimaan ja jäätiin Danin ja täällä maanantaista asti loisineen Robin kanssa kolmestaan. Pakko sanoa, että on aika hauskaa ja absurdia olla Walesissa jumissa kahden liverpoolilaisen kanssa, kaikki puhuu englantia oudosti, ja silti heti oven takaa löytyy ihmisiä, jotka puhuu sitä vielä oudommin. Käytiin eilen Tescossa ostamassa lähinnä sipseja, limpparia ja pojille alkoholia, tultiin takaisin eri reittiä ja tietysti eksyttiin. Tai oltaisiin eksytty, ellei mun ilmiömäinen "sense of where the fuck am I?" olisi pelastanut meitä. Ainoastaan kerran käännyttiin liian aikaisin väärään suuntaan, ja seuraava olikin jo oikea. Sanoin jo lähtiessä, että ilmassa on eeppisen sekoiluleffan tuntua, kun kolme jätkää lähtee etsimään supermarkettia, joka on "tuolla ihan vähän matkan päässä". Ja meikästä oli hauskaa että Dan kuitenkin asuu täällä, ja meikä johtaa tietä. Loppuilta olikin sitten sitä, että lauleskeltiin irlantilaisia juomalauluja, soitin noille puoli biisiä Irwiniä ja syötiin Jenin lähtiessä laittamaa lihapataa.

Täytyy sanoa, että ruokien takia täältä kotiin lähteminen ja paluu kahden euron pakastepizzoihin kyllä ottaa päähän ihan sikana. Ei ihan älyttömästi nappaa. Jen tekee hyvää ruokaa ja olen niin onnellinen, etten elä jossain hostellissa noiden burgerkingien ja mäkkäreiden varassa, tuntuu että täällä joka ruoassa on pekonia ja rasvaa ja hikeä, ja duuneissa syödään lähinnä sipsejä ja suklaata. Se on meikästä jotenkin vähän vinksahtanutta, mutta maassa maan tavalla, ja pidän mölyt mahassa. Muuten työt on mennyt todella hyvin, torstaina pääsin katsomaan nuorisofoorumia, mikä oli mielestäni todella hienoa. Paikallisia nuoria eri puolilta Caerphillya oli kerätty samaan työpajaan kaupunginhallituksen ja eri paikkojen (koulut, kirjastot, linjaliikenne, ym.) edustajien kanssa esittelemään, mitä viime vuoden projektilla (puistojen roskaamisen vastainen kampanja, nuoret tekivät videon ja julisteita ja levittivät informaatiota kouluissa ja puistoissa) oli saatu aikaan, ja sen jälkeen alettiin suunnitella seuraavaa projektia tulevalle vuodelle. Oli jotenkin siistiä nähdä niin paljon asioistaan innostuneita ihmisiä, kun muistaa kontrastina Suomen Nuoli-hankkeen, joka on sellainen kahden tunnin kokous, joka onnistuu aina vain masentamaan, kun vetäjät sivuttavat kaikki tärkeät asiat, jos ne eivät olekaan toteutettavissa sormien napsautuksella. Esim. viimeksi ollessani siellä graffiti-seinä ja skeittiramppi hävisivät kolmella äänellä vaihtoehdolle "Disko (jossa Robinin konsertti siellä)", ja kun "ei niitä kukaan halunnut" niin ei niitä sitten viedä eteenpäinkään. Typical case of blind justice indeed.

Eilen vedin sitten Carolinen (meikän toinen pääasiallinen ohjaaja, joka ohjaa oikeastaan suurimman osan ajasta) kanssa vertaisohjaajakoulutusta Ystrad Mynachin collegen opiskelijoille. Se oli todella mukavaa! Pääsin puhumaan ja opettamaan oikeastaan kaikkea sitä, mitä koen tahtovani opettaa ja tehdä tällä alalla, yhdenvertaisuutta, ennakkoluulottomuutta, kuuntelua, itseilmaisua, kehon kieltä, kaikkea sellaista ohjaajuuteen liittyvää, mitä itse ehkä opin viime vuonna, ja mitä ehkä osasin jo ennestäänkin. Nautin siitä oikeastaan melko paljon, hakkasi ne muutamat toimistopäivät ennen sitä ihan mennen tullen. Toimistohommat ovat tietysti tärkeä osa tätä, mutta se voi tuntua merkityksellisemmältä, jos on jotain oikeaa tekemistä. Minulta ei kuitenkaan mene neljän kysymyksen miettimiseen neljää tuntia. Nyt otin itselleni sitten projektiksi tuon Suomesta kertovan vihkosen tekemisen, ja kun se on valmis, teetätän nuorille omista kulttuureistaan samanlaiset. Riippuen vähän siitä, onko Basementissa tai InfoQuestissa sellaista vakituisempaa porukkaa joka niitä tekisi, vähän satunnaista on käynti meikäläisen ymmärryksen mukaan.

 <iframe width="420" height="315" src="http://www.youtube.com/embed/m57gzA2JCcM" frameborder="0" allowfullscreen></iframe>
Tässäpä biisi, joka on tullut kuunneltua aika monta kertaa, ja se on silti aina yhtä hauska.

Tilannepaivitysta.

Paivat kuluu lahinna matkusteluun.. Siksi ostin bandcampista Peter Dolvingin Thieves & Liarsin matkamusiikiksi ja kirjakaupasta Franz Kafkan Metamorphosis-kokoelman matkalukemiseksi. Huomenna pitaa herata suhteellisen ajoissa, kun puoli yhdeksalta pitaa olla jo Ystrad Mynachissa menossa kovaa vauhtia kohti nuorisofoorumin vuosikokousta. Tormasin tanaan myos legendaariseen kulttuurieroon, nimittain siihen etta kun taalla puhutaan puoli kahdeksasta, tarkoitetaan puolta yli kahdeksaa. Muistin viime hetkella, etta tastahan taisi englannin opettaja jossain kolmannella luokalla mainitakin. Luulin jo, etta pitaa lahtea taalta liikkumaan varttia vaille kuusi, etta olisi puoli kahdeksalta perilla, mutta sain tunnin lisaaikaa.

Tyo on vahan erilaista kuin luulin, mutta se ei haittaa. Lahtiessa olin siina ymmarryksessa, etta olen paaasiassa kehitysvammaisten lasten kanssa tekemisissa, mutta suurelta osin tassa on kuitenkin ihan tavallista nuorisotyota, ja esimerkiksi perjantaina mennaan opettamaan "tavallisille" nuorille mentoritaitoja, jotta he voisivat toimia tukioppilaina ja kayda kehitysvammaisten nuorten kanssa vaikkapa nuorisokeskuksissa, koska tavallisesti asetelma on ollut se, etta jos nuori menee sinne tyontekijan kanssa, tyontekija otetaan vastaan tavallaan huoltajana, vaikka se ei olisi tarkoituskaan. Jotenkin tuntuu, etta taalla koko ilmapiiri kehitysvammaisten hyvaksi tehtavaa tyota kohtaan on aivan erilainen kuin Suomessa. Tanaan oli viimeinen kerta pienryhman kanssa tehtya "elokuva-kurssia", jossa siis kavimme katsomassa Hotel Transylvanian, ja tanaan kirjoittelimme siita ajatuksia ylos, ja niiden pohjalta lyhyen arvostelun. Se meni oikeasti melko hyvin, vaikka tuo viidesta kuuteen on ajankohtana sellainen, etta alkaa meno olla jo melko rauhatonta muutenkin.

Nyt olisi seuraavaksi ohjelmassa kylpy jannan hajuisessa hanavedessa (en tajua miten se voi haista ja maistua niin oljylle), sitten nukkumaan ja aamulla taas ylos juoksentelemaan bussista ja junasta toiseen.

Huomenta Suomi, hyvin pyyhkii, sun poikas valvoo taas ja ahkeroi.

Aamupaiva, kello yhdeksan. Type O Negative soi, horpin aamuteeta ja ulkona alkoi sataa. Kun taalla sataa, kaikki muuttuu melkein psykedeelisen vihreaksi. Tai sitten se on vain minun paassani. Tanaan menen toihin neljaksi, ja menemme pienryhman kanssa katsomaan elokuvaa, kasitykseni mukaan menen taas pari tuntia Ystrad Mynachiin, mutta tulemme katsomaan elokuvan Cardiffiin. Bussit ovat olleet tuttuja jo melkein ensimmaisesta illasta asti, 44 ja 45 tulevat tuohon melkein viereen, ja 49kin tulee lahelle. Saan kayttaa bussikorttia, kun lataan siihen joka viikko 15 puntaa, vaikka se on vahan paalle 20 euroa, se on taalla viela halpa. Samoin kuin 80 punnan kuukausikortti junaan. Se on voimassa ensi kuun yhdenteentoista paivaan, ja sitten pitaa tankata lisaa. Kaikki taalla on kallista, mutta en valita, kun taman asumisen kanssa kavi niin hyvin, ettei oikeastaan rahaa mene juuri muuhun. Aion tosin maksaa jonkinlaista vuokraa kuun lopussa, kun naen miten tuota rahaa jaa kateen.

Ajattelin tanaan kayda keskustassa pyorimassa ennen lahtoa, katsomassa josko onnistuisin loytamaan kirjakaupan, luultavasti Black Booksin kaikkien tuotantokausien katsomisella on ollut vaikutusta tahan paatokseen, mutta tajusin, etta kun naita matkoja on nain paljon, kerkeaa hyvin lukea kirjan tai kaksikin. Jos tassa tekstissa on jarjettomasti kirjoitusvirheita, se johtuu siita, etta naytossa on kammenen kokoisia mustia kohtia, joiden alta ei nae mita kirjoittaan. Kone putosi kuulema lattialle joku aika sitten.

Tuntuu, etta taalla jokaisella on oma lakimies, ja bussissa kaikki soittelevat niille. Joka paikassa myos varoitetaan ihmisia joka asiasta. Junassa minua nauratti tarra siita, etta antisosiaalista kaytosta ei hyvaksyta junassa, ja se voi johtaa haasteeseen. Jos kuuntelen musiikkia itsekseni ja piirran, koitan saada junamatkan kulumaan, koska saan heti peraan istua bussissa, ja olen ehka luonnostaankin vahan antisosiaalinen, onko se jo riittava syy alkaa etsia omaa lakimiesta? No, ehka tassa antisosiaalisen kasitteessakin on jonkinlainen kulttuuriero, taitaa ennemmin tarkoittaa sellaista perusperjantaita Helsingin paikallisjunassa, eika ihan vain itsekseen istumista. Mutta silti tama valvonnan ja kontrollin maara taalla on aivan naurettavaa.

Siita viela vahan saahan ja fiilikseen sopivaa musiikkia. Viikonloppu oli sateeton ja aurinkoinen, joten kaipa tama on vain paluu arkeen.

toissa

Nyt kirjoittelen toista, vielakaan en ole saanut omaa konettani toimimaan yhdessakaan verkossa taalla, mutta vika taitaa olla ennemmin koneessa itsessaan, kuin verkoissa tai piuhoissa. Eilen oli ensimmainen oikea tyopaiva, suunniteltiin pienryhman kanssa maanantain elokuvakayntia, katseltiin trailereita ja luettiin arvosteluja. Ideana on siis, etta he saavat elokuvan jalkeen kirjoittaa oman arvostelunsa. Tanaan olen Basementissa Blackwoodissa, nuorten tiedotuskeskuksessa kirjaston alakerrassa. Melko pitkalti samanlaista tyota, kuin Lahden Hurina 2.0ssa ennen vanhaan, tila on vain pienempi, ja nuoria ainakin toistaiseksi vahan vahemman. Taalla taidan olla suurimman osan torstaista, 12-20, mika tarkoittaa sita, etta aamulla on lahdettava yhdeksan jalkeen liikkeelle, ja kotona on suunnilleen yhdeksan jalkeen illalla.

Hamahakit ovat kutistuneet ensimmaisen illan otokoista huomattavasti, mutta niita on joka puolella. Se on tavallaan melko siistia. Se sopii jotenkin tahan sateeseen ja tunnelmaan, etta joka puolella on hamahakinseitteja ja niissa ponottaa keskella isoja otokoita. Junamatkoilla on aikaa kuunnella musiikkia ja ihmetella maailmaa, eilen loysin kotiin reittia, jonka olin nahnyt vain takaisin tullessa ja totesin, etta omaan jarjettoman hyvan sensorisen muistin, pystyin palaamaan jalkia ihan vain muutamien yksityiskohtien, hajujen ja aanten perusteella. Hyva mina! 'COUSE IIII AAAM AA RAAAIINDOOOOG TOO! Kukaan ei tajunnut tuota.

Kohta on ruokatauko, kello lahenee neljaa.

Lahti-Tampere-Lontoo-Cardiff

Eilinen  paiva meni siis hyvin pitkalle matkustellessa. Aamulla aiti ja ystavansa tulivat hakemaan yhdeksan jalkeen, ja autolla ajeli Tampereelle sellaiset pari tuntia. Lentokentalla piti jonotella tunti, lento kesti kaksi ja puoli tuntia, ja sitten piti kikkailla metroilla ja junilla. En tieda, mika siina oikein on, etta kun tietyt ihmiset sattuvat silmaan jo kentalla, niin jotenkin ne ohjautuvat kulkemaan mukana koko matkan. Talla kertaa kentalla sattui silmaan joukko jonossa sekoilevia keski-ikaisia naisihmisia, joilla oli Ralphia silmilla ja Vouttonia kasissa, punaviini maistui koneessa, eika selityksesta ja yhteiskuvista meinannut tulla loppua. Laskeuduttua ei kuitenkaan tarvinnut enaa katsella sita touhua. En tieda, mita ihmiset meuhkaavat Lontoon metroista, mina ainakin loysin ensimmaisilla yrityksilla juuri oikeisiin juniin, Viimeisessa oli joku saksalainen nainen, jonka kanssa ihmeteltiin tuota rautatieliikennetta, jouduttiin nimittain molemmat maksamaan lisaa rahaa, kun asemalta ostetut liput eivat tassa junassa kayneetkaan. Onneksi se kaveri katseli itselleni vain erotuksen, joka oli 17 puntaa. Ihan kiva sinansa, kun lippu kuitenkin maksoi minulle 93 puntaa.

Joskus uoli kahdeksan aikaan (paikalliseen aikaan) olin Cardiffissa ja Dan tuli vastaan juna-asemalle. Tulimme "kotiin" ja tutustuin Jennaan ja tyttareen Jamiehen. Oli aluksi melko vaikea pysya keskustelussa perassa, mutta hyvin akkia siita kuitenkin nappasi kiinni, puhuminen tuotti vain vaikeuksia, kun on istunut viimeiset 12 tuntia hiljaa. Musiikki tuntuu olevan vahan kaikkia yhdistava tekija, mika on hienoa. Pojat ovat kuulema isallaaan, tulevat joskus myohemmin hammentamaan lisaa. Ja Jenin aidin koirat.

Kirjoitan tata nyt Jenin koneelta, mista syysta aaat ja ooot puuttuvat. Kavimme asken Cardiffin keskustassa pyorimassa ja kahvilla, nyt alan selvitella huomisia junahommia ja toihin menoa.

Niin joo, taalla on todella isoja hamahakkeja. Ei kuulema onneksi kuin yhta myrkyllista sorttia, eika sitakaan kuuluisi pyoria taalla, joten eipa niista sitten kannata valittaa. Mutta on ne sen verran isoja, ettei niita ihan huvikseen lahde kaksintaisteluun haastamaan

I ain't fit to live here. Jotenka lähden Walesiin.

Vielä kaksi iltaa lähtöön, mutta päätin käyttää sateisen ja turhan perjantai-illan lähtöön liittyvien kouluhommien tekemiseen, sekä tämän nimenomaan tätä tarkoitusta varten tehdyn blogin avaamiseen. Lähtöä ei osaa vielä edes jännittää, kun huomenna on edessä aikainen lähtö Badassjoelle nauhoittelemaan yhden bändin demoa koko illaksi, sunnuntai on sitten varattu pakkaamiselle, jännittämiselle ja jumittamiselle. Kaipa se sitten lentokoneessa alkaa taas sydän hakata, eihän kaksijalkaisia ja siivettömiä ötököitä ole tarkoitettu taivaalle muutenkaan, mutta koska saarille on vähän hankala kävellenkään mennä, täytyy se kai nyt sitten vaan kiivetä koneeseen ja katsoa mitä tapahtuu.

Edessä on siis seuraavat kaksi kuukautta Walesissa. Asun Cardiffissa ystäväni grunge foorumin kautta sattumalta tuntemilla ihmisillä. Olen nyt keskustellut heidän kanssaan kyseisen foorumin kautta, ja uskaltaisin jo alkaa kutsua heitä myös omiksi tutuikseni. Vaikuttavat mukavilta, eivät ole idiootteja ja pitävät hyvästä musiikista. Ja mikä tärkeintä, asunnossa on akustinen kitara. Mielestäni jokaisessa asunnossa ja julkisessa tilassa pitäisi olla vähintään yksi akustinen kitara. Ja etenkin jokaisella leiripaikalla. Miksihän näin ei ole? Lakiuudistuksen paikka. Tupakka pois, kitarat tilalle. Valtion holhouksesta saa rakennettua tukevan ja vankan aasinsillan takaisin Britteinsaarille ja Walesiin.

Mitäkö tiedän Walesista etukäteen? Kartalla se näyttää Tintiltä, joka ratsastaa dinosauruksella ja osoittaa merestä jotain. Tiedän myös jonkinverran kelttien kulttuurista ja perinteistä, luulin myös tietäväni kansantaruista hieman, mutta Suuri Myyttikirja osoitti Cucchulainin irlantilaiseksi. Kuullessani pääseväni Walesiin googletin heti listan walesilaisista kirjailijoista ja kävin lainaamassa kirjastosta Mary Stratchanin Hiljaisuus Soi H-Mollissa. Se vahvisti mielikuvani walesilaisen luonteen ja perinteen runollisuudesta, mystisyydestä ja mielikuvituksesta. Vähän harmittaa, etten enää kerkeä lukea kirjaa loppuun ennen lähtöä. Ehkä lainaan sen siellä ja luen loppuun englanniksi. Saa nähdä.Tiedän myös, että heillä on oma kielensä, joka koostuu lähinnä konsonanteista, ja että Cardiffin busseista on tehty youtubeen kappale. Kyllähän näillä pärjää jo pitkälle! Nyt sitten vain luukutetaan jäljellä olevat päivät naapurimaan hippirokki-ihmeen Graveyardin kappaletta, joka kertoo omista fiiliksistä kotimaan suhteen aika hyvin.