Aina oppii jotain uutta.

Luulin, että seinäkiipeily olisi jollain tavalla rankkaa, mutta kyllä tuo koululuokallinen kehitysvammaisia puristi mehut ihan eri tavalla. Päivä oli silti melko mukava, mutta kyllä se tuntui todella raskaaltakin. Tunsin oloni joissakin kohdin melko näkymättömäksi, ja huomasin heti eron siinä, miten minä osasin olla toiminnassa mukana, verrattuna oikeisiin työntekijöihin, jotka ovat olleet tämän ryhmän kanssa tekemisissä vuosia. Minä näin suurimman osan tänään ensimmäistä kertaa, enkä varsinaisesti odottanutkaan olevani tällä täysin uudella alalla heti paras. Silti ärsytti huomata, etten ollut. Vaikeaa oli lähinnä jaksaa pysyä sen yhden ihmisen tukena, kun tuntui että joku muu olisi ollut siihen hommaan huomattavan paljon parempi. Olen luonteeltani kuitenkin ongelman ratkaisija, ja pyrin aina toimimaan niin, että lopputulos olisi kaikkien kannalta paras mahdollinen, vaikka se tarkoittaisi sitä, että olen itse osassa, josta en niin välitä, tai poissa kokonaan. Siltikin annan itselleni lisäpisteitä siitä, että en luovuttanut, vaan taistelin koko päivän loppuun asti, ja tein mitä minun oli käsketty tehdä. Taputus olalle.

Rankan päivän jälkeen palkitsin itseni piipahduksella levykauppaan, Spillers on omien leuhkimisiensa mukaan maailman vanhin levykauppa. Ensimmäisellä käynnillä en löytänyt sieltä yhtään mitään, kaikki vaikutti sekavalta ja epäkäytännölliseltä, mutta nyt sinne mennessä tuntui heti löytyvän oikeat levyt lapaseen. Neurosiksen jumauttava Honor Found In Decay, Graveyardin bluesrock-levy Lights Out ja Pig Destroyerin uusin grindcorerimpuilu Book Burner, sopivan sekalainen joukko kuvaamaan fiiliksiä ja avittamaan pitkiä junamatkoja päivästä toiseen.

Kotiin tullessa (kodilta tämä jo tuntuu) tupsahdin keskelle Jamien Halloween-juhlia, 6 teini-ikäistä tyttöä ja paljon kaikkea hämähäkin verkon näköistä ympäriinsä. Iskivät minullekin päähän jonkun velhon hatun, joka pysyi päässä laadustaan huolimatta yllättävän hyvin. Ei pudonnut vaikka kuinka pyristelin. Dan löytyi piilottelemasta yläkerran pimeimmästä nurkasta, katsomasta League of Gentlemania, Jen teki piirakoita ja kakkuja ja kaikkea muuta keittiössä jatkuvalla syötöllä. Ja oli muuten hyviä, en ole tainnut koskaan ennen edes syödä kurpitsapiirakkaa, tai sitten olen pakoillut sitä jonkun lapsuuden trauman takia, mutta sehän on ihan älyttömän hyvää!

Jaksoin iskeä kännykän kiinni, joten voisin laittaa jotain kuviakin pitkästä aikaa.

Jos hämähäkki on niin helvetin iso, että sillä on oma varjo, älä koita lyödä sitä nyrkillä.

Ette voi koskaan nähdä tai ymmärtää, miten hieno aamu tuo oikeasti oli. Ette koskaan.

Blackwood, Walesin Heinola.

Graffitihommatkin on joo vähän eri tasolla, kuin Suomessa.